RUNO

VOI MUA POLOINEN POIKA
Voi mua poloinen poika,
orpona minä vaellan,
yksin kuljen polkujani,
syrjäteitä sinnittelen.
Äiti hylkäs pienokaisen,
isä matkoihin maleksi,
jouduin mierontielle silloin,
syrjäseuduille pahoille.
Vierin loukoissa talojen,
isäntien potkimana,
emännät salaa sysivät,
penskat päälle syljeskeli.
Koiranluita mä kalusin,
nukuin lautalattialla,
ilman peittoa palelin,
nälkäisenä nukkuessa.
Siitä vartuin ja isonin,
mua työhon tyrkittihin,
pantiin kauheat urakat,
päivätingit tiukimmatkin.
Mutta selvisin sisulla
pahimmista vaikeuksista,
kuokin kahdenkin edestä,
teinpä kolmen saavutukset.
2.
ISÄNNÄLLE EI SOPINUT,
emännälle ensinkänä,
mua pilkaten pahasti
mieron tielle tyrkkäsivät.
Mielelläni lähdin tuosta,
ihmisten tylyin talosta,
uskoi että paistaa vielä,
päivä kauniimpi minulle.
Tiellä pitkällä vaelsin,
taipaleita taapertelin,
räntää naamaani sateli,
kylmää vettä kasvoilleni.
Enpä tuosta mä tykännyt,
ilmasta niin surkeasta,
taloon poikkesin pihalle,
pääsin torpan kartanolle.
Nainen lempeä, leveä,
oli leipää paistamassa,
siinäpä rutosti ruista,
sekä rieskaa reilunlaista.
-Päivää! toivotin tupahan,
emännälle kättä annoin,
oli kasvonsa hymyssä,
silmät loisti tähtösinä.
Emäntä, napakka nainen,
oli kaunis ja korea,
aikoja jo mieskin kuollut,
lapsia ei siunaantunut.
Sanoi leski tuo minulle,
poijalle niin pontevalle:
- Jospa jäisitkin taloksi,
tässä kahdelle tiloja,
kaksin paljon kaunihimpi,
olla yhdessä mukava.
Tuumin tuota itsekseni,
tuntui ehdotus hyvältä,
nytpä viimein onnistaapi,
talon saan sekä emännän,
mikäs sitten ollessani,
elonpäiviä oleilla.
Hyvin kulki rinnatusten
matka sievästi soluen,
riitti rauhaa, rakkautta,
leppoista rinnakkainoloa.
Meni vuosi, taittui kaksi,
jopa kolmaskin jotenkin,
ajatukset sitten alkoi,
mennä ristihin todella,
muuttui nainen naureleva,
pirtti hirmuksi rupesi.
Kauaa kuunnellut en tuota,
päätin lähteä talosta,
riidellä en tahtonunna,
pahoja lauseita sanoa.
Nyt mä pitkin maata kierrän,
reissumiehenä vaellan,
metsä on mun ystäväni,
salo suojaisa kaveri.