- Ei sun, Paavo, tarvi mulle tilittää mitään. Tiedän ja tunnenhan mä sut noin suurinpiirtein, vahvisti Mirja ja laittoi suuntavilkun päälle kääntyessään kylätielle.
- Neuvohan mua fiksuna naisena, kuinka mun pitäis suhtautua siihen raskausuutiseen?
- No, hyvänen aika! Mitä sinä tunnet? Siitähän se lähtee. Jos inhottaa, pysy kaukana. Jos taas asia jotenkin OK, älä jatka vatvomista kovin pitkään. SUN täytyy ite se tietää.
Paavo oli jonkin aikaa ihan hiljaa. Mirja vilkaisi tätä ja odotti, mitä mies sanoisi vai sanoisiko mitään.
- Ei se mua haittaa yhtään. Tenavista oon aina tykänny, liian vähän oon niitä saanu nähdä. Marille taisi lapsensaanti kuitenkin olla tärkeä asia…
- Niin, mä sattumalta tiedän, että on luullut, ettei pysty saamaan. Pitkä lapseton avoliitto takana.
- Ai semmosia, myhäili Paavo nyökäten.
***
- Mistä te tiesitte, että mä pääsen kotiin…? hihkaisi Mari, kun näki Mirjan ja Paavon astuvan huoneeseen.
- Älä aliarvioi meitä. Tultiin sua hakemaan. Et kai sä täältä muuten olisi malttanut lähteäkään…
- Joopa! Vähän pölhöksi olen jo meinannut täällä tulla, koti-ikävää ei-minnekään, kai… Säikähdin tosin, että tuleeko se Kari taas. Pitääkö harkita kohta jo lähestymiskiellon hankkimista…?
- Viimeinkin omissa oloissa. Ei sairaalaympäristö tunnu sittenkään kivalta. Tai pitää olla tosi sairas, ennen kuin se tuntuis paremmalta kuin koti. Tai eihän tää nyt ole tietenkään mun koti, mutta… pälpätti Mari ja punastui nolona.
- Ole kuin kotonasi. Kas, tässä on huoneesi… virkkoi Paavo ja avasi oven huoneeseen, joka oli kaunis, avara ja valoisa.
Mari haukkoi henkeään. Huone oli todella kaunis. Seinillä oli kauniit keltakuviolliset tapetit, mikä sai huoneen näyttämään aurinkoiselta. Vuode oli houkuttelevan näköinen, sen yläpuolella oli valkoinen harsomainen verho, joka laskeutui vuoteen sivuille kuin kietoisi nukkujan satumaiseen hämärään. Pienellä pöydällä oli sinikukallinen liina ja maljakossa suuri kimppu puutarhakukkia.
- Mirja eilen täällä avitti tämän huoneen kanssa. Tämähän on ollu aivan käyttämättömänä vuosia.
- Herranen aika! Näin kaunista huonetta en ole vielä koskaan nähnyt, parahti Mari.
- Eipäs kumminkaan liioitella! huomautti Paavo.
- Ihan totta! toisti Mari ja katseli ihaillen huoneen kalustusta ja esineitä, jotka olivat varmaan suvun perintöä.
Mirja oli touhunnut kahvinlaiton parissa ja tuli pyytämään Maria ja Paavoa pöytään.
Marin kotiinpääsyn kunniaksi Mirja oli leiponut täytekakun. Sen päällä oli mansikoita ja kermasta pursotettuja ruusukkeita.
- Ihanaa, huokasi Mari ääneen.
- Toivotaan, että se on yhtä hyvää kuin näyttääkin… panin kyllä parastani, rohkaisi Mirja.
Kakkuhan oli erinomaista. Monta kupillista kahvia maittoi sen kera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti